Erään koronapotilaan kokemus Covid-19 -viruksesta.

Heissan!

En ole varsinaista esittelyä itsestäni kirjoittanut, joten tässä tulee. Olen siis Taija, kahden alakouluikäisen lapsen äiti ja ammatiltani alun perin akuuttihoitotyöhön ja tehohoitoon suunnannut Sairaanhoitaja AMK ja sittemmin terveystieteilijä eli kansanterveystieteen ja väestön terveyden edistämisen pääaineenani lukenut Terveystieteiden Maisteri. Sivuaineinani opiskelin työ- ja organisaatiopsykologiaa sekä sosiaali- ja terveyshallintotiedettä. Lisäksi olen suorittanut terveystiedon aineenhallinnan eli jos jossain vaiheessa suoritan pedagogiset opinnot, voisin toimia terveystiedon opettajana. Olen terveystieteen opintojeni jälkeen opiskellut myös hieman viestinnän opintoja, mutta koska sairastuin keväällä itse koronavirukseen, jäivät viestinnän opinnot tässä vaiheessa kesken. Persoonana olen ikuinen opiskelija eli nautin oppiessani uusia asioita ja haaveenani onkin vielä jonain päivänä tehdä väitöskirja. Lisäksi tykkään liikkua luonnossa, nukkua öitä teltassa sekä lukea ja kuunnella kirjoja. Kaiken kaikkiaan olen aina ollut aktiivinen ja energinen puuhastelija, joka viihtyy itsekseen, mutta tykkää touhuta erilaisia asioita niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin.

Sitten itse asiaan…

Pitkään mietin haluanko kertoa blogissani omaa kokemustani koronaviruksesta, mutta päätin näin tehdä nyt, kun rajoituksia ollaan poistamassa taudin leviämisestä huolimatta. Olen aidosti huolissani tästä tilanteesta ja yhtä mieltä muiden asiantuntijoiden kanssa siitä, että kaikkia rajoituksia ei tulisi poistaa kerralla ja vähintäänkin maskien käytöstä pitäisi tehdä vahva suositus, jolla ihmiset saataisiin Suomessakin ymmärtämään asian vakavuus. Valitettavasti kesän aikana moni on lomaillut surutta ja käynyt jopa ulkomailla heti matkustusrajoitusten poistuttua, vaikka millään muotoa järkeväähän tuo matkustelu ei tällaisessa tilanteessa ole. Vähintään tulisi muistaa ja malttaa pitää omaehtoinen kahden viikon karanteeni oleiltuaan etelän maissa, mutta tätäkään ei moni valitettavasti tunnu ymmärtävän.

Sairastuin Covid-19 -virukseen pääsiäisenä. Minulla ei ole tiedossa selkeää tartuntalähdettä, mutta olimme tehneet päätöksen, että minä hoidan perheemme ja isovanhempien kauppaostokset, koska minulla on ammattini puolesta hygieniaosaaminen kohdillaan. Maskia tosin en minäkään hoksannut kaupassa käyttää, vaikka jälkiviisaana ajatellen tämä olisi varmasti minutkin taudilta pelastanut. Neljä vuorokautta ennen sairastumistani kävin siis isossa kaupassa pääsiäisostoksilla ja se on ainoa mahdollinen tartuntapaikka. Sairastumistani edeltävänä päivänä olin täysin terve - pesin muun muassa ikkunoita ja muutenkin siivoilin kotia. Olo oli energinen ja aktiivinen. Pääsiäissunnuntaina herätessä minulla oli kuumetta, kova kuiva ja hakkaava yskä, lihaksia ja päätä särki, jonka lisäksi olo oli kaikin puolin lyöty. Miehelle vielä vitsailin, että nytkö se korona iski. Enpä vitsailisi enää…

Olo pysyi aikalailla samana pari päivää, mutta kolmantena sairauspäivänä tuntui kuin minulla olisi norsu rinnan päällä. Koin, että en jaksa hengittää. Minua edelleen yskitti, mutta kuume oli muuttunut lämmöksi, jonka lisäksi lihaksia särki ja oli yleishuono olo. Soitin Päivystysapuun, kun halusin selvittää olisiko sittenkin kyseessä korona ja siinä puhelun aikana jaksamiseni romahti niin, etten jaksanut enää puhua lauseita ja hikoilin aivan tolkuttomasti. Hoitaja soitti minulle ambulanssin ja minut vietiin päivystykseen, josta koronatestin jälkeen siirryin osastolle. Verikokeissa kaikki oli suhteellisen hyvin - tulehdusarvo CRP oli virustaudille tyypillisesti 20 luokkaa, samoin muut kokeet viittasivat virustautiin. Verihyytymää muodostamassa olevan valkuaisaineen, fibriinin, hajoamistuote eli FIDD oli hieman koholla ja koska tiedettiin, että Covid-19 altistaa mm. keuhkoembolialle, tehtiin minulle keuhkovaltimoiden TT-kuvaus, joka poissulki keuhkoveritulpan.

Ensimmäinen koronatesti otettiin tässä vaiheessa eli sairauspäivänä numero kolme. Testi otettiin suun kautta ja tikkua käytettiin nielussa suhteellisen nopeasti - mainittakoon, että oikeaoppinen testaustapa on ottaa näyte nenän kautta eli nenänielusta ja tällöin tikkua pyöritellään noin kymmenen sekunnin ajan molemmissa sieraimissa. Testini oli negatiivinen, mutta hoitoani jatkettiin koronapotilaan hoitona eli olin eristyksissä.

Olin sairaalassa kolme yötä ja sain parina yönä hieman lisähappea, joka helpotti suunnattomasti oloa. Saturaatioarvoni olivat tuossa vaiheessa erinomaiset, mutta silti minulla oli tunne siitä, etten yksinkertaisesti jaksa hengittää. Jouduin siis tekemään valtavasti työtä, jotta hengitystyö onnistui. Keuhkolääkäri kuitenkin aamukierrolla eväsi lisähapen käytön, kun kerran happisaturaatioarvo oli hyvä. Lisähapen lopettamisen seurauksena aloin hikoilla aivan valtavasti. Tämä on toki loogista, sillä hengitystyöni vastasi kunnon lihaskuntotreeniä.

Kotona pärjäämiseni oli huonoa tuon raskaan hengityksen vuoksi ja kahden kotiyön jälkeen päädyin takaisin sairaalaan pariksi yöksi. Olen ennestään astmaatikko, mutta sairauteni on ollut hyvässä hoitotasapainossa ja olen pärjännyt pari vuotta yhdellä lääkkeellä, jonka senkin olen ottanut suun kautta. Sairaalassa astmalääkitystäni muutettiin ja sain alkuun toisen lääkkeen - myöhemmillä käynneillä lääkitystä lisättiin entisestään ja nyt tätä tekstiä kirjoittaessa lääkkeitä on käytössä neljä kappaletta ja silti hengitystyö on ajoittain raskasta, hengästyn helposti ja keuhkoni tuntuvat siltä, kuin ne olisivat kireät. Lisäksi hengittäminen tekee kipeää jokaisen hengenvedon aikana ja kylkivälilihakseni kramppaavat yskimisen seurauksena.

Toisella sairaalareissulla minulta otettiin niin ikään koronatesti suun kautta ja sekin oli negatiivinen. Osa henkilökunnasta riisui suojavaatteensa, osa käytti maskia ja hanskoja minua hoitaessaan. Saamani kohtelu oli erittäin vähättelevää ja suorastaan ilkeää. Minulta muun muassa kysyttiin, että miten voin psyykkisesti ja olenko kokenut maailmanlaajuisen koronatilanteen henkisesti raskaaksi.

Toisen sairaalareissun jälkeen sinnittelin kotona pari viikkoa, vaikka olo oli koko ajan huono. Edellisen kerran vähättelevä kohtelu nosti valtavasti kynnystä mennä hakemaan apua, vaikka ammattilaisena järki sanoi, etten kotikuntoinenkaan ole. Ammattilaisuus ei kuitenkaan suojaa huonon hoidon ja välinpitämättömän kohtelun tuomalta ahdistukselta, päinvastoin. En itse voisi kuvitellakaan kohtaavani ketään niin välinpitämättömästi. Vappuna koetin nukkua esikoiseni kanssa teltassa sillä ajatuksella, että se raitis ilma auttaisi hengittämään. Arvioni meni pieleen ja aamulla teltasta kömpiessä olo oli jopa huonompi ja kuume oli noussut takaisin 38 asteeseen. Tästä alkoi kolmas sairaalareissuni, jonka yhteydessä otettiin ensimmäinen nenänielunäyte. Sairaalassa olin jälleen kaksi yötä ja vaikka pyysin saada lisähappea, jonka olin kokenut auttavan, en sitä saanut. Ensimmäinen nenänielunäyte otettiin siis miltei kolmen viikon sairastamisen jälkeen ja sekin oli negatiivinen.

Kolmannen sairaalareissun jälkeen pääsin kuitenkin terveyskeskuksen kautta koronapolin potilaaksi ja siellä hommat hoidettiin hienosti: minut kohdattiin ihmisenä, sain hoitoa, otettiin kokeita ja sain sairauslomaa. Kaikki meni siis oikein hienosti. Koronapolin lääkäri piti minuun säännöllisesti yhteyttä puhelimella ja kyseli vointia. Lisäksi minulta otettiin useampi koronanäyte ja kaikki nämä nenän kautta. Testit olivat negatiivisia, mutta koronapolin lääkäri konsultoi infektiolääkäriä ja yhdessä olivat sitä mieltä, että minulla on keväällä ollut Covid-19 -infektio, mutta koska alun testit otettiin suun kautta eli väärällä tekniikalla, jäi tämä testeissä negatiiviseksi. Nämä myöhemmin otetut näytteet olivat otettu yksinkertaisesti aivan liian myöhään. Oli kuitenkin helpottavaa, kun sai vahvistuksen epäillylle koronavirukselle, sillä oireet olivat koko ajan olleet aivan täysin yhtenevät suhteessa siihen, mitä olin kansainvälisistä tutkimuksista lukenut.

***** Tähän välikommenttina vielä mainittakoon, että maailmalla on tehty lukuisia tutkimuksia ja havaintoja siitä, että suusta otettu näyte ei ole yhtä luotettava kuin nenänielusta otettu. Esimerkiksi Ruotsissa näiden ”negatiivisen” tuloksen saaneiden potilaiden annettiin kulkea vapaasti sairaala-alueella ja hoitohenkilökunta hoiti heitä ilman suojuksia ja tästä seurasi se, että kyseisessä sairaalassa yli 300 henkilöä sairastui koronavirukseen *****

Kesäkuussa, noin kuusi viikkoa viimeisimmän sairaalareissun ja kaksi kuukautta sairauden alkamisen jälkeen, koronapolin lääkäri soitti jälleen ja kysyi vointiani. Kerroin, että hengitystyöni on muuttunut jälleen raskaammaksi, henkeäni ahdistaa, en jaksa puhua ja kävellä samaan aikaan ja pientä lämpöäkin on. Lisäksi sydän tykytti 120krt/min ihan pienen rasituksen jälkeen. Lääkäri kehotti lähtemään päivystykseen ja koetin tätä protestoida, sillä edellisten kertojen kokemukset olivat vielä verrattain tuoreessa muistissa. Päivystykseen kuitenkin päädyin ja sieltä jälleen verikokeiden ja koronatestin jälkeen jälleen osastolle. Tämä sairaalareissu oli todella kova koettelemus, sillä minulle sattui lääkäri, jonka kanssa kemiamme eivät vaan kohdanneet ollenkaan. Väittelimme mm. siitä, että tarvitseeko minulle tehdä keuhkovaltimoiden uusi kuvaus, kun edellisestä oli aikaa kaksi kuukautta ja nyt FIDD oli selkeästi koholla. Itse hoitajana sitä pyysin, mutta lääkäri ei olisi halunnut sitä ottaa. Lopulta kuvaus tehtiin ja minulta löytyi kuin löytyikin keuhkoembolia eli keuhkoveritulppa. Sain tiedon, että minua pidettäisiin viikonlopun yli vuodelevossa osastolla ja minulle aloitettaisiin verta ohentava lääkitys. Tuo viikonloppu oli elämäni pisin - huoneessani kävi hoitaja maksimissaan kerran vuorossa ja mietinkin, että miten minusta voidaan mitään kirjata, jos kukaan ei kysy vointiani. Päivystyksessä minulle oli laitettu selkeät osastomääräykset, mutta näitä ei osastolla toteutettu missään määrin. En esimerkiksi saanut lisähappea, vaikka päivystyksen lääkäri oli näin määrännyt. Lääkäri, jonka kanssa emme tulleet juttuun, sanoi emboliadiagnoosin jälkeen, että viikonlopun jälkeen tutkittaisiin asiaa tarkemmin, mutta toisin kävi. Minut kotiutettiin maanantaina ja lääkärin käytös oli niin epäasiallista, että hänen kohdallaan olen hoidon laadusta yhteydessä potilasasiamieheen, kun vointini sen sallii - tänäkään päivänä en siis tiedä, mistä embolia minulla sai alkunsa. Covidin tiedetään sille altistavan, mutta muuta määritelmää ei ole. Hormonihoito toki on yksi riskitekijä, mutta sen en katsoisi olevan syyllinen, kun olen sitä usean vuoden ongelmitta käyttänyt.

Nyt tätä kirjoittaessani olen sairastanut 3,5kk ja olin jälleen viime viikolla sairaalassa. Edelleenkin minulla on tunne, että happi loppuu, en jaksa hengittää, keuhkot tuntuvat kireältä ja niihin sattuu. Minulla myös on paljon isojen lihasten särkyjä ja ostin kotiin saturaatiomittarin, jolla olen voinut todentaa, että lihassärky iskee juuri silloin, kun happisaturaatio laskee alle 93 %. En edelleenkään jaksa kävellä montaa sataa metriä, vaikka aiemmin liikuin säännöllisesti. Minulla on myös aivan hurja väsymys koko ajan ja lääkäri osastolla väläyttelikin, että minulla saattaisi olla PVFS eli Post Viral Fatigue Syndrom. Tämä tauti siis todella vei minulta terveyden ja kyvyn harrastaa rakastamiani asioita, mutta minulla on kova tahtotila kuntouttaa itseni ja toivon, että ajan kanssa siihen pystyn.

Kuulostaa melko hurjalta, eikö? Haluankin tällä tekstillä nostaa esille sen, että Covidiin sairastuminen saattaa joillakin olla se pelkkä pieni flunssa tai jopa oireeton juttu, mutta kaikille se ei sitä ole. Kukaan ei voi tietää sairastuuko itse ja millaisen version taudista saa. Sen vuoksi onkin tärkeää, että noudatamme niitä turvavälejä, käytämme kasvomaskeja, pesemme käsiämme emmekä matkustele nyt isommin ulkomaille. Meitä korkeasti koulutettuja, hyvissä työtehtävissä työskenteleviä on sairastuneiden joukossa ihan siinä, missä alemmassa sosioekonomisessa asemassa oleviakin. Ammatti, taloustilanne, koulutus tai muu yhteiskunnallinen status eivät valitettavasti suojaa Covid-19 -virukselta.

Kerroin kokemukseni myös siksi, että toivoisin ihmisten havahtuvan siihen, että negatiivinen testitulos ei ole absoluuttisen oikeassa - jos oireita on, tulee pysyä omaehtoisessa karanteenissa. Nostin asian esille senkin vuoksi, että meitä ”long-haulereita” eli koronaa pitkään sairastaneita on maailmanlaajuisesti vähintään kymmeniä tuhansia. Olen Facebookissa useammassa vertaisryhmässä mukana ja samanlaisia kokemuksia on niin positiiviseksi kuin negatiiviseksi testatuilla ympäri maailman. Kurjaa on sekin, että sairaana täytyy jaksaa itse pitää puolensa saadakseen tutkimuksia ja hoitoa. Minulla tämä viimeisin sairaalareissu oli aivan priimakokemus ja sain erinomaisen hyvää hoitoa, mutta lääkärin mukaan se johtuu siitä, että nyt meitä pitkään sairastavia on riittävän monta, jotta voidaan vetää johtopäätöksiä. Tavallaan tämä on ihan ymmärrettävä linjaus, vaikkakin yksittäisen potilaan kohdalla järkyttävä kokemus.

Toivon, että jokaisella ihmisellä on maalaisjärkeä sen verran, että jos on mahdollista tehdä etätyötä, niin sitä sitten tehtäisiin nyt niin kauan, kunnes nähdään millaiseksi tilanne muuttuu matkustusrajoitteiden poistuttua ja koulujen alettua. Toivon myös, että kaikkiin hengitystie- ja vatsaoireisiin suhtauduttaisiin sillä vakavuudella kuin oire olisi koronaa.

Lopuksi haluan sanoa, että tiedostan sen, etteivät kaikki sairasta yhtä pitkään kuin me tuhannet suomalaiset ja kymmenet tuhannet ympäri maailman, mutta suurin osa meistä pitkittyneistä oireista kärsivistä on ollut ennen koronaa perusterveitä ja näin ollen kukaan ei voi tietää etukäteen, osuvatko ne pitkittyneet oireet omalle kohdalle tai läheiselle. Siksi on tärkeää elää sen mukaan, että Covid-19 voi pahimmillaan viedä hengen tai terveyden.

 

Aurinkoista viikonloppua kaikille toivottaen,

Taija