Heissan!
En ole varsinaista esittelyä itsestäni kirjoittanut, joten tässä tulee. Olen
siis Taija, kahden alakouluikäisen lapsen äiti ja ammatiltani alun perin akuuttihoitotyöhön
ja tehohoitoon suunnannut Sairaanhoitaja AMK ja sittemmin terveystieteilijä eli
kansanterveystieteen ja väestön terveyden edistämisen pääaineenani lukenut
Terveystieteiden Maisteri. Sivuaineinani opiskelin työ- ja
organisaatiopsykologiaa sekä sosiaali- ja terveyshallintotiedettä. Lisäksi olen
suorittanut terveystiedon aineenhallinnan eli jos jossain vaiheessa suoritan
pedagogiset opinnot, voisin toimia terveystiedon opettajana. Olen
terveystieteen opintojeni jälkeen opiskellut myös hieman viestinnän opintoja,
mutta koska sairastuin keväällä itse koronavirukseen, jäivät viestinnän opinnot
tässä vaiheessa kesken. Persoonana olen ikuinen opiskelija eli nautin
oppiessani uusia asioita ja haaveenani onkin vielä jonain päivänä tehdä
väitöskirja. Lisäksi tykkään liikkua luonnossa, nukkua öitä teltassa sekä lukea
ja kuunnella kirjoja. Kaiken kaikkiaan olen aina ollut aktiivinen ja energinen puuhastelija,
joka viihtyy itsekseen, mutta tykkää touhuta erilaisia asioita niin kotona kuin
kodin ulkopuolellakin.
Sitten
itse asiaan…
Pitkään
mietin haluanko kertoa blogissani omaa kokemustani koronaviruksesta, mutta
päätin näin tehdä nyt, kun rajoituksia
ollaan poistamassa taudin leviämisestä huolimatta. Olen aidosti huolissani
tästä tilanteesta ja yhtä mieltä muiden asiantuntijoiden kanssa siitä, että
kaikkia rajoituksia ei tulisi poistaa kerralla ja vähintäänkin maskien käytöstä
pitäisi tehdä vahva suositus, jolla ihmiset saataisiin Suomessakin ymmärtämään
asian vakavuus. Valitettavasti kesän aikana moni on lomaillut surutta ja käynyt
jopa ulkomailla heti matkustusrajoitusten poistuttua, vaikka millään muotoa
järkeväähän tuo matkustelu ei tällaisessa tilanteessa ole. Vähintään tulisi
muistaa ja malttaa pitää omaehtoinen kahden viikon karanteeni oleiltuaan etelän
maissa, mutta tätäkään ei moni valitettavasti tunnu ymmärtävän.
Sairastuin
Covid-19 -virukseen pääsiäisenä. Minulla ei ole tiedossa selkeää
tartuntalähdettä, mutta olimme tehneet päätöksen, että minä hoidan perheemme ja
isovanhempien kauppaostokset, koska minulla on ammattini puolesta
hygieniaosaaminen kohdillaan. Maskia tosin en minäkään hoksannut kaupassa
käyttää, vaikka jälkiviisaana ajatellen tämä olisi varmasti minutkin taudilta
pelastanut. Neljä vuorokautta ennen sairastumistani kävin siis isossa kaupassa pääsiäisostoksilla
ja se on ainoa mahdollinen tartuntapaikka. Sairastumistani edeltävänä päivänä olin
täysin terve - pesin muun muassa ikkunoita ja muutenkin siivoilin kotia. Olo
oli energinen ja aktiivinen. Pääsiäissunnuntaina herätessä minulla oli
kuumetta, kova kuiva ja hakkaava yskä, lihaksia ja päätä särki, jonka lisäksi
olo oli kaikin puolin lyöty. Miehelle vielä vitsailin, että nytkö se korona
iski. Enpä vitsailisi enää…
Olo
pysyi aikalailla samana pari päivää, mutta kolmantena sairauspäivänä tuntui
kuin minulla olisi norsu rinnan päällä. Koin, että en jaksa hengittää. Minua
edelleen yskitti, mutta kuume oli muuttunut lämmöksi, jonka lisäksi lihaksia
särki ja oli yleishuono olo. Soitin Päivystysapuun, kun halusin selvittää
olisiko sittenkin kyseessä korona ja siinä puhelun aikana jaksamiseni romahti
niin, etten jaksanut enää puhua lauseita ja hikoilin aivan tolkuttomasti.
Hoitaja soitti minulle ambulanssin ja minut vietiin päivystykseen, josta
koronatestin jälkeen siirryin osastolle. Verikokeissa kaikki oli suhteellisen
hyvin - tulehdusarvo CRP oli virustaudille tyypillisesti 20 luokkaa, samoin
muut kokeet viittasivat virustautiin. Verihyytymää muodostamassa olevan
valkuaisaineen, fibriinin, hajoamistuote eli FIDD oli hieman koholla ja koska
tiedettiin, että Covid-19 altistaa mm. keuhkoembolialle, tehtiin minulle
keuhkovaltimoiden TT-kuvaus, joka poissulki keuhkoveritulpan.
Ensimmäinen
koronatesti otettiin tässä vaiheessa eli sairauspäivänä numero kolme. Testi
otettiin suun kautta ja tikkua käytettiin nielussa suhteellisen nopeasti -
mainittakoon, että oikeaoppinen
testaustapa on ottaa näyte nenän kautta eli nenänielusta ja tällöin tikkua
pyöritellään noin kymmenen sekunnin ajan molemmissa sieraimissa. Testini
oli negatiivinen, mutta hoitoani jatkettiin koronapotilaan hoitona eli olin
eristyksissä.
Olin
sairaalassa kolme yötä ja sain parina yönä hieman lisähappea, joka helpotti
suunnattomasti oloa. Saturaatioarvoni olivat tuossa vaiheessa erinomaiset,
mutta silti minulla oli tunne siitä, etten yksinkertaisesti jaksa hengittää.
Jouduin siis tekemään valtavasti työtä, jotta hengitystyö onnistui.
Keuhkolääkäri kuitenkin aamukierrolla eväsi lisähapen käytön, kun kerran happisaturaatioarvo
oli hyvä. Lisähapen lopettamisen seurauksena aloin hikoilla aivan valtavasti.
Tämä on toki loogista, sillä hengitystyöni vastasi kunnon lihaskuntotreeniä.
Kotona
pärjäämiseni oli huonoa tuon raskaan hengityksen vuoksi ja kahden kotiyön
jälkeen päädyin takaisin sairaalaan pariksi yöksi. Olen ennestään astmaatikko,
mutta sairauteni on ollut hyvässä hoitotasapainossa ja olen pärjännyt pari
vuotta yhdellä lääkkeellä, jonka senkin olen ottanut suun kautta. Sairaalassa
astmalääkitystäni muutettiin ja sain alkuun toisen lääkkeen - myöhemmillä
käynneillä lääkitystä lisättiin entisestään ja nyt tätä tekstiä kirjoittaessa
lääkkeitä on käytössä neljä kappaletta ja silti hengitystyö on ajoittain
raskasta, hengästyn helposti ja keuhkoni tuntuvat siltä, kuin ne olisivat kireät. Lisäksi hengittäminen tekee kipeää
jokaisen hengenvedon aikana ja kylkivälilihakseni kramppaavat yskimisen
seurauksena.
Toisella
sairaalareissulla minulta otettiin niin ikään koronatesti suun kautta ja sekin
oli negatiivinen. Osa henkilökunnasta riisui suojavaatteensa, osa käytti maskia
ja hanskoja minua hoitaessaan. Saamani kohtelu oli erittäin vähättelevää ja
suorastaan ilkeää. Minulta muun muassa kysyttiin, että miten voin psyykkisesti
ja olenko kokenut maailmanlaajuisen koronatilanteen henkisesti raskaaksi.
Toisen
sairaalareissun jälkeen sinnittelin kotona pari viikkoa, vaikka olo oli koko
ajan huono. Edellisen kerran vähättelevä kohtelu nosti valtavasti kynnystä
mennä hakemaan apua, vaikka ammattilaisena järki sanoi, etten kotikuntoinenkaan
ole. Ammattilaisuus ei kuitenkaan suojaa huonon hoidon ja välinpitämättömän
kohtelun tuomalta ahdistukselta, päinvastoin. En itse voisi kuvitellakaan
kohtaavani ketään niin välinpitämättömästi. Vappuna koetin nukkua esikoiseni
kanssa teltassa sillä ajatuksella, että se raitis ilma auttaisi hengittämään.
Arvioni meni pieleen ja aamulla teltasta kömpiessä olo oli jopa huonompi ja
kuume oli noussut takaisin 38 asteeseen. Tästä alkoi kolmas sairaalareissuni,
jonka yhteydessä otettiin ensimmäinen nenänielunäyte. Sairaalassa olin jälleen
kaksi yötä ja vaikka pyysin saada lisähappea, jonka olin kokenut auttavan, en
sitä saanut. Ensimmäinen nenänielunäyte otettiin siis miltei kolmen viikon
sairastamisen jälkeen ja sekin oli negatiivinen.
Kolmannen
sairaalareissun jälkeen pääsin kuitenkin terveyskeskuksen kautta koronapolin
potilaaksi ja siellä hommat hoidettiin hienosti: minut kohdattiin ihmisenä,
sain hoitoa, otettiin kokeita ja sain sairauslomaa. Kaikki meni siis oikein hienosti.
Koronapolin lääkäri piti minuun säännöllisesti yhteyttä puhelimella ja kyseli
vointia. Lisäksi minulta otettiin useampi koronanäyte ja kaikki nämä nenän
kautta. Testit olivat negatiivisia, mutta koronapolin lääkäri konsultoi
infektiolääkäriä ja yhdessä olivat sitä mieltä, että minulla on keväällä ollut
Covid-19 -infektio, mutta koska alun testit otettiin suun kautta eli väärällä
tekniikalla, jäi tämä testeissä negatiiviseksi. Nämä myöhemmin otetut näytteet
olivat otettu yksinkertaisesti aivan liian myöhään. Oli kuitenkin helpottavaa,
kun sai vahvistuksen epäillylle koronavirukselle, sillä oireet olivat koko ajan
olleet aivan täysin yhtenevät suhteessa siihen, mitä olin kansainvälisistä
tutkimuksista lukenut.
*****
Tähän välikommenttina vielä mainittakoon,
että maailmalla on tehty lukuisia tutkimuksia ja havaintoja siitä, että suusta
otettu näyte ei ole yhtä luotettava kuin nenänielusta otettu. Esimerkiksi Ruotsissa
näiden ”negatiivisen” tuloksen saaneiden potilaiden annettiin kulkea vapaasti
sairaala-alueella ja hoitohenkilökunta hoiti heitä ilman suojuksia ja tästä
seurasi se, että kyseisessä sairaalassa yli 300 henkilöä sairastui
koronavirukseen *****
Kesäkuussa,
noin kuusi viikkoa viimeisimmän sairaalareissun ja kaksi kuukautta sairauden
alkamisen jälkeen, koronapolin lääkäri soitti jälleen ja kysyi vointiani.
Kerroin, että hengitystyöni on muuttunut jälleen raskaammaksi, henkeäni
ahdistaa, en jaksa puhua ja kävellä samaan aikaan ja pientä lämpöäkin on.
Lisäksi sydän tykytti 120krt/min ihan pienen rasituksen jälkeen. Lääkäri
kehotti lähtemään päivystykseen ja koetin tätä protestoida, sillä edellisten
kertojen kokemukset olivat vielä verrattain tuoreessa muistissa. Päivystykseen
kuitenkin päädyin ja sieltä jälleen verikokeiden ja koronatestin jälkeen jälleen
osastolle. Tämä sairaalareissu oli todella kova koettelemus, sillä minulle sattui
lääkäri, jonka kanssa kemiamme eivät vaan kohdanneet ollenkaan. Väittelimme mm.
siitä, että tarvitseeko minulle tehdä keuhkovaltimoiden uusi kuvaus, kun
edellisestä oli aikaa kaksi kuukautta ja nyt FIDD oli selkeästi koholla. Itse
hoitajana sitä pyysin, mutta lääkäri ei olisi halunnut sitä ottaa. Lopulta
kuvaus tehtiin ja minulta löytyi kuin löytyikin keuhkoembolia eli
keuhkoveritulppa. Sain tiedon, että minua pidettäisiin viikonlopun yli
vuodelevossa osastolla ja minulle aloitettaisiin verta ohentava lääkitys. Tuo
viikonloppu oli elämäni pisin - huoneessani kävi hoitaja maksimissaan kerran
vuorossa ja mietinkin, että miten minusta voidaan mitään kirjata, jos kukaan ei
kysy vointiani. Päivystyksessä minulle oli laitettu selkeät osastomääräykset,
mutta näitä ei osastolla toteutettu missään määrin. En esimerkiksi saanut
lisähappea, vaikka päivystyksen lääkäri oli näin määrännyt. Lääkäri, jonka
kanssa emme tulleet juttuun, sanoi emboliadiagnoosin jälkeen, että viikonlopun
jälkeen tutkittaisiin asiaa tarkemmin, mutta toisin kävi. Minut kotiutettiin
maanantaina ja lääkärin käytös oli niin epäasiallista, että hänen kohdallaan
olen hoidon laadusta yhteydessä potilasasiamieheen, kun vointini sen sallii -
tänäkään päivänä en siis tiedä, mistä embolia minulla sai alkunsa. Covidin
tiedetään sille altistavan, mutta muuta määritelmää ei ole. Hormonihoito toki
on yksi riskitekijä, mutta sen en katsoisi olevan syyllinen, kun olen sitä
usean vuoden ongelmitta käyttänyt.
Nyt
tätä kirjoittaessani olen sairastanut 3,5kk ja olin jälleen viime viikolla
sairaalassa. Edelleenkin minulla on tunne, että happi loppuu, en jaksa
hengittää, keuhkot tuntuvat kireältä ja niihin sattuu. Minulla myös on paljon
isojen lihasten särkyjä ja ostin kotiin saturaatiomittarin, jolla olen voinut
todentaa, että lihassärky iskee juuri silloin, kun happisaturaatio laskee alle
93 %. En edelleenkään jaksa kävellä montaa sataa metriä, vaikka aiemmin liikuin
säännöllisesti. Minulla on myös aivan hurja väsymys koko ajan ja lääkäri
osastolla väläyttelikin, että minulla saattaisi olla PVFS eli Post Viral
Fatigue Syndrom. Tämä tauti siis todella vei minulta terveyden ja kyvyn harrastaa
rakastamiani asioita, mutta minulla on kova tahtotila kuntouttaa itseni ja
toivon, että ajan kanssa siihen pystyn.
Kuulostaa
melko hurjalta, eikö? Haluankin tällä tekstillä nostaa esille sen, että Covidiin sairastuminen saattaa joillakin
olla se pelkkä pieni flunssa tai jopa oireeton juttu, mutta kaikille se ei sitä
ole. Kukaan ei voi tietää sairastuuko itse ja millaisen version taudista
saa. Sen vuoksi onkin tärkeää, että noudatamme niitä turvavälejä, käytämme
kasvomaskeja, pesemme käsiämme emmekä matkustele nyt isommin ulkomaille. Meitä
korkeasti koulutettuja, hyvissä työtehtävissä työskenteleviä on sairastuneiden
joukossa ihan siinä, missä alemmassa sosioekonomisessa asemassa oleviakin.
Ammatti, taloustilanne, koulutus tai muu yhteiskunnallinen status eivät
valitettavasti suojaa Covid-19 -virukselta.
Kerroin
kokemukseni myös siksi, että toivoisin
ihmisten havahtuvan siihen, että negatiivinen testitulos ei ole absoluuttisen
oikeassa - jos oireita on, tulee pysyä omaehtoisessa karanteenissa. Nostin
asian esille senkin vuoksi, että meitä ”long-haulereita” eli koronaa pitkään
sairastaneita on maailmanlaajuisesti vähintään kymmeniä tuhansia. Olen
Facebookissa useammassa vertaisryhmässä mukana ja samanlaisia kokemuksia on
niin positiiviseksi kuin negatiiviseksi testatuilla ympäri maailman. Kurjaa on
sekin, että sairaana täytyy jaksaa itse pitää puolensa saadakseen tutkimuksia
ja hoitoa. Minulla tämä viimeisin sairaalareissu oli aivan priimakokemus ja
sain erinomaisen hyvää hoitoa, mutta lääkärin mukaan se johtuu siitä, että nyt
meitä pitkään sairastavia on riittävän monta, jotta voidaan vetää
johtopäätöksiä. Tavallaan tämä on ihan ymmärrettävä linjaus, vaikkakin
yksittäisen potilaan kohdalla järkyttävä kokemus.
Toivon,
että jokaisella ihmisellä on maalaisjärkeä sen verran, että jos on mahdollista
tehdä etätyötä, niin sitä sitten tehtäisiin nyt niin kauan, kunnes nähdään
millaiseksi tilanne muuttuu matkustusrajoitteiden poistuttua ja koulujen
alettua. Toivon myös, että kaikkiin hengitystie- ja vatsaoireisiin
suhtauduttaisiin sillä vakavuudella kuin oire olisi koronaa.
Lopuksi
haluan sanoa, että tiedostan sen, etteivät kaikki sairasta yhtä pitkään kuin me
tuhannet suomalaiset ja kymmenet tuhannet ympäri maailman, mutta suurin osa
meistä pitkittyneistä oireista kärsivistä on ollut ennen koronaa perusterveitä
ja näin ollen kukaan ei voi tietää etukäteen, osuvatko ne pitkittyneet oireet
omalle kohdalle tai läheiselle. Siksi on tärkeää elää sen mukaan, että Covid-19
voi pahimmillaan viedä hengen tai terveyden.
Aurinkoista
viikonloppua kaikille toivottaen,
Taija
